Usvasalo Nikolai Niilo, 24.12.1918 – 23.11.2005

Nuoruus

Niilo syntyi 24.12.1918 Muolaan Kyyrölässä noin vuosi Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Nimensä hän sai, ehkä suunnitellusti, Pyhän Nikolauksen mukaan, jonka nimipäivää vietetään Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta. Kyyrölä oli Pietari Suuren ajoista saakka venäjänkielinen kylä keskellä suomalaista Kannasta. Kaksikielisyydestä oli Niilolle oleva suurta hyötyä.

Niilon piti seurata isänsä jalanjälkiä Kannaksella toimineen merkittävän saha- ja mylly-yrityksen johdossa. Mutta sota muutti kaiken. Koti ja tuotantolaitokset tuhoutuivat ja vanhemmat joutuivat lähtemään evakkoon.

Sota-aika

Niilo oli aloittanut asevelvollisuuden suorittamisen alkuvuodesta 1939.  Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 hän siirtyi Kannakselle Rautu-Kämärä linjalle. Siellä hän palveli koko sodan
105 raskasta päivää.

Lyhyen rauhan jälkeen alkoi jatkosota kesäkuussa 1941. Koko sodan ajan Niilo palveli E/JR7:ssä, Tyrjän rykmentissä, rykmentin tiedustelu-upseerina,  panssaritorjuntaosaston johtajana ja kotiutusvaiheen aikana adjutanttina, eversti Adolf Ehrnroothin alaisuudessa. Venäjän kielen omaavana hän mm kuulusteli vankeja. Sodan ratkaisuvaiheissa rykmentti taisteli Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella. Tämän vaiheen ankarista puolustus- ja torjuntataisteluista 9.-30.6.44 ja 1.-11.7.44 tehdyt kertomukset taistelutoiminnasta ovat allekirjoittaneet eversti Adolf Ehrnrooth ja luutnantti Niilo Usvasalo. Aselepo solmittiin 4.9.44. Joskin vastapuoli vielä kokeili suomalaisten sietokykyä seuraavana päivänä ja Niilon esimies Adolf Ehrnrooth oli omien sanojensa mukaan lähellä kaatumista.

Perheen, isovanhempien ja vanhempien muuttoon pois Karjalasta liittyi paljon dramatiikkaa, mutta lopulta he päätyivät Hämeenlinnan lähelle Nihattulaan. Siellä vanhempani aloittivat elämänsä aivan alusta.

Sotilasura

Maaliskuussa 45 Niilo hyväksyttiin ja määrättiin merivoimien varikko 1:een komentotoimiston päälliköksi. Erinäisten virkakuvioiden jälkeen hänet hyväksyttiin 38. kadettikurssille kesäkuussa -52.  Kurssin päättyessä kesäkuussa -54 hänet juhlallisesti ylennettiin luutnantiksi presidentin linnassa, missä minäkin olin silloin äidin kanssa tapahtumaa todistamassa. Lisäkoulutusta Niilo hankki myöhemmin kapteeni- ja esiupseerikursseilla sekä kahdella erikoiskurssilla Kauppakorkeakoulussa.

Kadettikoulua seurasi Parolassa komppanianpäällikön tehtävät panssarirykmentissä. Vuonna -55 hänet komennettiin Pääesikunnan ulkomaan osastolle. Tässä vaiheessa koko perheemme muutti Nihattulasta Helsinkiin. Isän matka jatkui elokuussa -59 Moskovan suurlähetystöön Suomen sotilas,- laivasto ja ilmailuasiamiehen apulaiseksi.  Isosiskoni kanssa jäimme kouluun Lauttasaareen, mutta lomat vietettiin Moskovassa.

Syyskuussa 1961 isä palasi sotilaspiirin esikuntaan Helsinkiin. Majuriksi hänet ylennettiin kesäkuussa -65. Hän siirtyi pääesikunnan sotataloustoimistoon. Omasta pyynnöstään hän siirtyi reserviin syyskuussa -66.

Venäjän kieltä isä opetti   useissa puolustusvoimien yksiköissä; merivoimien varikko 1:ssä, Hämeenlinnan varuskunnassa sekä Tuusulan taistelukoulun kapteeni- ja esiupseerikursseilla.

Siviiliura

Puolustusvoimien jälkeen ura jatkui siviilissä:

-Noin 3 vuotta vientiyhdistys Metexissä osastopäällikkönä markkinoimassa suomalaisia metalliteollisuuden tuotteita, lähinnä Neuvostoliittoon, mutta myös muihin itä-blokin maihin.

-Noin 11 vuotta SOK:n ensimmäisenä vientipäällikkönä, tehtävänä hoitaa SOK:n lukuisten tehtaiden tuotteiden vientiä Neuvostoliittoon. Siitä muodostuikin varsin mittavaa liiketoimintaa. Tehtaat valmistivat erilaisia tuotteita; pienihintaisista tekstiili-, muovi-, ja puutuotteista aina varsin kalliisiin lentoasemakalusteisiin, erilaisiin muovikalusteisiin sekä judo ja painimattoihin. SOK toimitti useisiin talvi- ja kesäolympialaisiin ja MM-kisoihin Neuvostoliiton joukkueille täydelliset edustusasut.

Isä oli mukana eri veteraanijärjestöissä; Helsingin sotaveteraaniyhdistyksen hallituksessa ja Helsingin sotaveteraanipiirin hallituksessa. Kenraali Ehrnroothiin yhteys säilyi. Muolaan kotiseutuyhdistyksen aktiivina hän toimi karjalaisia yhdistävänä voimana. Helsingin ortodoksisen seurankunnan hautausmaan ja sen kirkkojen isännöitsijänä hän toimi yli kolme vuotta.

Isä ja minä

Täysipäiväisen työelämän ohella isä jaksoi antaa aikaansa lapsilleen. Aivan lapsuudestani asti isä tuki minua voimakkaasti kaikessa tekemisessä, oli sitten kyseessä koulunkäynti tai harrastukset. Koulunkäynti ei tosin ollut kovin lähellä sydäntäni. Mieleen on jäänyt pääasiassa positiivisia ja ainutlaatuisia tapahtumia; näitä olivat mm kylän komein polkuauto ja myöhemmin kylän komein fillari, jolla opetellessani jouduin läheisiin kosketuksiin nokkosten kanssa. Moni ei varmaan ole ajanut Vidal-merkkistä kolmipyöräistä kuorma-autoa, minä tosin isän sylissä ja Parolan lentokentällä, missä oli tarpeeksi avaraa. Hinkuyskän takia isä vei minut lennolle Junkers JU 52:lla, huh sitä meteliä! Ja yskä parani. Tulipa yksi kunnon selkäsaunakin sotilasvyöllä. Enkä ollut tehnyt muuta kuin laittanut bensasuppilon äidin mustalle puleeratulle piirongille. Se komea valkea läiskä ei kuulemma ollut alkuperäistä tekoa.

Vesillä liikkumisesta ja veneilystä muodostui koko perheen harrastus. Omalta osaltani se alkoi jo aivan pikkupoikana tekemäni leikkipurjeveneen myötä. Veneharrastus jatkui myöhemmin muutettuamme Lauttasaareen. Isän tukemana tein erilaisia veneprojekteja, optimistijollasta kahteen moottoriveneeseen ja lopulta isoon purjeveneeseen. Tämä tietysti häiritsi koulunkäyntiä. Vuonna 66 Isä kannusti hakemaan merivoimiin ja merisotakouluun. Minuun on sisälleni jäänyt koko nuoruudestani ja alkuaikuisuudestani lämmin tunne miehisestä yhteenkuuluvuudesta isän kanssa.

Opiskelujen alettua muutin pois kotoa Riihimäelle. Tästä yhteinen tiemme muutti muotoaan entistä rakentavampaan ja rikkaampaan suuntaan. Mukaan kuvioihin tulivat puolisot, lapset, lapsenlapset ja heidän ja meidän kaikkien yhteiset intressit. Me olimme yhä tärkeät toisillemme. Lastenlasten tullessa käymään ukilla oli uskomaton kekseliäisyys ja taito viihdyttää näitä pieniä ja siinä ohessa partaveitsen terävästi analysoida maailman tilannetta.

Isä kyseli aivan viime päiviinsä saakka kaikkien perheenjäsenten työ- ja opiskeluasiat ja myös kommentoi niitä viisaasti ja suurella kiinnostuksella.

Kun me kolme lasta vuosien mittaan muutimme tahoillemme, viettivät vanhempamme rauhallista yhteiseloa Espoon talossaan. Isä nukkui pois täysin palvelleena 23.11.2005.

Elämästä

Lainaan vielä isän omia muisteluita: ”Mielestäni varsin mukautuvaisena ja uudet olosuhteet nopeasti omaksuvana minulla ei ole ollut erityisiä vaikeuksia sodanjälkeisessä elämässäni. Mitkään katkerat muistot eivät vaivaa. Jäi vain valoisia muistoja.”

Viimeiseen saakka isäni oli optimistinen, positiivinen, - ja ennen kaikkea isänmaallinen.

Isänpäivänä 13.11.2022/Olavi Usvasalo