Tyrjän rykmentti - Tyrjän maine
Hannes Sihvon puhe Tyrjän taistelun päättymisen 60 vuotis muistopäivänä 4.8.2001 Parikkalassa
Hyvät Tyrjän rykmentin tuntemattomat sotilaat!
Tähän rinteeseen johti miespolvien ajan Parikkalan Tyrjän kylän asukkaiden kirkkotie. Se tie on nyt ollut poikki jo kolmen sukupolven verran. Sen voivat todistaa jotkut tässä muistotilaisuudessa läsnäolevat entiset tyrjäläiset lapsen lapsen lapsilleen.
Vielä kesällä 1939 Parikkalan pitäjä oli sisempää Itä-Suomea. Vain kolmen peninkulman päässä läikkyi Laatokka laaja. Raja oli kaukana.
Talvisodan ankarasti sanellut ehdot lohkaisivat palan Parikkalaakin, josta tuli rajapitäjä. Oli katkeraa katsella rajan takana sinertävää entistä maataan. Ennen vauras Tyrjän kyläkin halkaistiin kartan viivalla. Tällä puolella liehui siniristilippu, toisella puolen hallitsi sirppi ja vasara.
Lyhyt rauhan kausi 1940-41 oli valmistautumista sotaan - molemmin puolin rajaa. Uusi isäntä kaivautui Tyrjän kylään vahvoihin asemiin, eikä vain puolustusta varten. Suomessa mieliä hiersi Moskovan pakkorauha. Karjalan takaisin saaminen oli koko Suomen, ei vain kotiseutunsa menettäneen kansanosan mielessä.
Näillä seuduin alkoi jo keväällä ja alkukesästä 1941 liikekannallepanon mukainen varustautuminen, mikä merkitsi sitten kenttäarmeijamme II Armeijakuntaan kuuluvan 2. Divisioonan perustamista.
Kun Puna-armeija aloitti ilmapommitukset useisiin kohteisiin Suomessa juhannuksen jälkeisenä päivänä 1941, Suomen oli todettava olevansa sodassa.
2. Divisioona komentajanaan silloinen eversti Aarne Blick lähti liikkeelle ja ryhmittyi 27.6. mennessä rajan pintaan.
2. Divisioonan ydinjoukon muodostivat rauhanajan 7. prikaatin pohjalta perustetut Jalkaväkirykmentit 7 ja 28 vahvistettuina III/ KTT 15:lla.
Jalkaväkirykmentteihin kuului miehiä kautta Suomen, mutta etenkin omilta perustamisalueiltaan, Suur-Savon Saimaan seudulta ja Savonlinnan ympäristöstä. Jalkaväkirykmentti 7 muodostettiin etupäässä Savonlinnan, Savonrannan, Rantasalmen, Kerimäen ja Heinäveden ja seudulta, Keski-Karjalan Kiteeltä, Kesälahdelta, Uukuniemeltä ja Saaresta, eteläisimpänä Simpeleeltä ja täältä Laatokan Karjalan reunalta Parikkalasta. Oltiin siis lähellä kotiseutua.
JR 7:n ytimen muodostivat jo talvisodassa mukana olleet ammattisotilaat ja varusmiehet, mutta huomattava osa oli parikymmenvuotisia nuorukaisia, jotka olivat olleet vasta muutaman kuukauden asevelvollisuuttaan suorittamassa. He saivat tulikasteensa jo kesäkuun viimeisenä päivänä rajanylityksen jälkeen.
2. Divisioona lähti taistelun tielle tavoitteena Laatokka, mutta sitä ennen oli vallattava Tyrjän seutu ja katkaistava viholliselle tärkeä Sortavalan- Elisenvaaran rautatielinja.
Aito toive - vaikkakin osaksi myös henkeä nostattavan propagandan voimistama - oli Karjalan takaisin valloitus. Pariviikkoiseksi kuviteltu sotaretki muuttui jo alkuvaiheessaan mutkikkaammaksi kuin oli osattu suunnitella. Vihollinen oli asettunut vahvaan puolustukseen ja linnoittautunut Tyrjän alueelle.
Ensimmäinen hyökkäysvaihe vei joukkomme Tyrjän kylän laitamille, mutta vasta kuukauden kuluttua käyty suurtaistelu 31.7. - 4.8. tuotti tuloksen. Tasan 60 vuotta sitten 2. Divisioonan tieltä kohti Laatokkaa oli murrettu pahin vastus. Tyrjän valtauksesta alkoi Murtajadivisioonaksi myöhemmin nimetyn sotajoukon taistelujentie.
Tällöin myös luotiin Jalkaväkirykmentti 7:lle - muistaen ehdottomasti sen naapurirykmenttien, taisteluosastojen ja erillisjoukkojen ja tietenkin tykistön osuuden - maine yhtenä armeijamme valiorykmenteistä.
Tyrjän taistelu oli raskas uhreiltaan mutta Tyrjän voitto oli myös vertauskuvallinen: kappale Karjalaa oli otettu takaisin.
Ensin olivat kuitenkin miehet. Sitten vasta maine. JR 7:n valistusupseeri, silloinen vänrikki Matti Kuusi, kirjoitti kesällä 1942 Inkerinmaan Termolassa Tyrjän valtauksen vuosipäivänä taistelukertomuksen , jota jaettiin jokaiseen joukkueeseen rykmentissä. Kuusi totesi, että Tyrjän voitto oli osa suurempaa voitonhuumaa, mutta sen aikaansaama henki JR 7:ssä oli ratkaiseva tuleviakin tehtäviä ajatellen.
Miten Tyrjän henki syntyi?
Rykmentin komentaja eversti Armas Kemppi kaihtoi suuria sanoja. Eikä hän aluksi ymmärtänyt mitä valistusupseerillakaan tehdään, kun Matti Kuusi hänelle tehtävään ilmoittautui. Ja vaikka JR 7 sitten saikin Kuusesta armeijamme ehkä kaikkien aikojen valistusupseerin, niin kukaan eikä mikään voi kiistää, että rykmentin henki syntyi - eikä tehty. Se syntyi teoista taistelukentällä, ensiksi Tyrjässä. Kuusen nerokkuutta oli antaa tälle hengelle - ja sen siivittämänä lopulta koko rykmentille nimi: Tyrjän henki - Tyrjän rykmentti.
Nimi Tyrjä säilyi, vaikka rykmentti koki kaikkein kovimmat taistelunsa Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella. Tyrjässä luotiin henkinen pohja. Se oli kuin tunnussana, johon saattoi luottaa. Vielä silloinkin kun sota oli muuttunut kirjaimellisesti kansakunnan eloonjäämistaisteluksi, jolloin jokainen raskas torjuntataistelu oli torjuntavoitto.
Eversti Matti Koskimaa ei ole säästellyt mainesanaa ”valiotaistelija” kirjoittaessaan Tyrjän rykmentin historiaa. Sana valiotaistelija ei tunne sotilasarvoja. Jokainen soturi, sotamies ja jääkäri, taistelulähetti, korpraali, joukkueenjohtajakersantti tai - vänrikki olivat samanarvoisia tekijöitä kun Tyrjän rykmentin mainetta luotiin. Ja Herran lahjaa olivat taitavat komppanian päälliköt, pataljoonan komentajat ja itse rykmentin komentaja.
Jalkaväkirykmentti 7 oli ensimmäisessä vaiheessaan Armas Kempin, jäyhän Taipaleen soturin joukko-osasto. Hänen johdollaan siitä tuli Tyrjän rykmentti. Mutta on muistettava, että rykmentin myöhempi maineikas komentaja Adolf Ehrnrooth maksoi raskaan veron Tyrjän tiellä. Hänen haavoittumisensa ja siitä elpyminen ihmeellisellä tavalla ovat olleet kuin ennusmerkki siitä mihin rykmentti pystyi sitten aikanaan jatkosodan viimeisimmissä vaiheissa. Tyrjän rykmentin molemmat komentajat olivat paitsi rohkeita ja peräänantamattomia, esimerkillään opettavia taistelijoita, myös henkisiä johtajia.
Tyrjän henki ei ollut tyhjiä sanoja. Siihen kuului myös huumori, kovistakin tilanteista ja kokemuksista noussut energian lähde. Sen omaksui koko rykmentti, hyvänä esimerkkinään komentajansa, niin Ukko-Kemppi kuin Aatukin. Esimerkkinä Aatun kannustukseksi tarkoitettu lausahdus Äyräpäässä: ”Talvisodassa täällä taisteltiin viimeiseen mieheen. Samoin teemme me.”
Tyrjä - Siiranmäki - Äyräpää - Vuosalmi - on JR 7:n sotatie, johon on lyöty kunniakkaimpia tahteja Suomen historiassa. Kun Adolf Ehrnrooth syyskuussa 1944 kotiutti rykmenttinsä, hän muistutti sotilaitaan: kun jossain tapaamme, muistakaa sanoa, että olen Tyrjän rykmentin miehiä.
Sodissa, sodankäynnissä, taisteluissa, inhimillisesti katsoen suurimmissa tyhmyyksissä mitä ihmiskunta harjoittaa, lasketaan voittoja ja tappioita. Voittotiliä on materiaalisesti vaikea pitää, mutta tappiot eli haavoittuneet ja kaatuneet tiedämme täsmälleen. Tyrjän rykmentin tappiot neljän vuoden aikana olivat niin suuret, että rykmentti uudistui eli täydentyi kutakuinkin kahteen kertaan. Nuorimmat, tuskin enempää kuin koulupojat, eivät tienneet kesän 1944 viimeiseen tulimyrskyyn joutuessaan kolmen vuoden takaisesta muinaisesta Tyrjän taistelusta varmaan mitään. Mutta Tyrjän hengen he saivat ja omaksuivat.
”Isänmaa, älä laske uhriesi lukua”, oli sodan karmea rukous. Mutta olivatko uhrit turhat, kun tiedämme mihin sota päättyi ja raja kulkee missä kulkee ja halkoo edelleen vuossataisia asuintantereitamme? Vaikka historiassa ei ole vaihtoehtoja, tiedämme ihan varmasti mikä olisi ollut Suomen kohtalo ilman Tyrjää, Siiranmäkeä ja Äyräpää-Vuosalmea - vain JR 7: tien tässä mainitaksemme. Olisimme ilman noita taisteluita aivan toisennäköisellä muistopatsaalla.
Tänä päivänä Euroopan yhteisö laajenee, mutta siitä huolimatta äärikansalliset liikkeet jakavat maanosaamme. Sen sijaan oikea kansallistunne ja isänmaan rakkaus eivät rakenna rajoja, vaan ne antavat arvon myös muille kansoille ja kansallisuuksille. Vaikka kansallisvaltiot ympärillämme näyttävätkin vähitellen sulautuvan maapallonlaajuiseen valtakulttuuriin ja näyttäisivät siirtyvän tarinoiksi historian lehdille, suomalaisten elinehto on edelleenkin tässä Augustin Ehrensvärdin Suomenlinnan Kuninkaan porttiin kaksi ja puolisataa vuotta sitten hakkauttamassa lauseessa: ”Suomalainen seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun.”
Tyrjän rykmentillä on tänä päivänä maailmanhistoriallinen rooli, jollaista tuskin on millään muulla toisessa maailmansodassa taistelleella rykmentin kokoisella joukko-osastolla. Sen komentaja on vielä keskuudessamme. Kaitselmus on antanut hänelle epätavallisen paljon armorikkaita vuosia. Hänen kansakunnallisena kutsumustehtävänään on ollut tuoda aina 2000-luvulle viestiä, josta on tullut lyhykäisyydessään ”kenraalin testamentti”: ”Suomi on hyvä maa. Se on puolustamisen arvoinen. Ja sen ainoa puolustaja on Suomen kansa.” Ja tämä aate ei tarkoita vain aseellista puolustusta. Niin ymmärrän ja tulkitsen. Se koskee kaikkea suomalaisena olemista - taloudesta kulttuuriin.
Tähän tilaisuuteen on kansakuntamme yhteinen kunnioitettu sotavanhus, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth pyytänyt välitykselläni tuomaan ”rakkaat terveiset”. Ne nyt tässä siis toin, ja ajatuksissamme juuri nyt lähetämme vastatervehdyksemme hänelle rauhan ja terveyden toivotuksin, kenraalillemme ja hänen arvoisalle puolisolleen.
Veteraaniveljet ja myös te sisaret, te, jotka kannoitte inhimillisesti katsoen kaikkein suurimman taakan kun menetitte miehenne julmalle sodalle, ja te ”sotaorvot” joiden isänne kaatui jotta saisitte elää vapaassa isänmaassa:
Ainoastaan suomen kielessä on sana ja omintakeinen ilmaus sankarivainaja. Muissa kielissä asia ilmaistaan jotenkin toisin. Kiitämme teitä, arvoisat veteraanit, että juhlistatte tätä hetkeä, kun yhdessä muistamme niitä aseveljiämme jotka kaatuivat sankarivainajina kunnian kentillä tai ovat jo muuten siirtyneet ikuisen rauhan maille. Sukupolvet vaihtuvat, mutta muisto elää ja perinteet velvoittavat. Elää myös kaunis Karjala, isiemme maa, sen muisto, sen kaunis luonto joka ei tunne ihmisen tekemiä rajoja. Ja siellä se siintää edelleenkin Laatokka laaja.